 |
| Lähde |
En muista missä vaiheessa lopetin kirjoittamisen tänne, tai edes miksi. Jotenkin niin vain kävi. Kai se meni niin, että elämä vei ja kirjoittaminen jäi. Jossain vaiheessa unohdin koko blogin olemassaolon. Ja kun sen sitten taas muistin, koin syyllisyyttä siitä, että olin vain kadonnut. Kertomatta teille mitään. Lopulta ajattelin, ettei kukaan varmaan edes muista koko blogia ja päädyin poistamaan osan teksteistäni. Kunnes tänään taas muistin. Heräsi pienen pieni, kauan kadoksissa ollut kipinä kirjoittaa. Palasin blogiin ja huomasin, ettei blogiani ollutkaan unohdettu täysin. Kiitos Linda sanoistasi. Anteeksi, että katosin.
Elämä. Se on vaan niin ihmeellinen. Tämä blogi oli joskus paikka purkaa nuoren, aikuistumisen kynnyksellä olevan Kian ajatuksia elämästä ja kasvusta. Niin moni asia on muuttunut, mutta kuitenkin niin moni asia on pysynyt. Täällä sitä ollaan, kasvetaan edelleen. Eihän sitä koskaan tulla valmiiksi. Ollaan ikuisia lapsia jokainen. Ainakin toivon niin. Eihän koskaan unohdeta ihmetellä, elää ja kasvaa. Eihän?
